Ihana kahvi, kyseenalainen kofeiini – kertomus siitä, miten estin itseäni käsittelemästä tunteitani

Kahvi on suomalaisten suosikkipäihde.

Harva kahvinjuoja kyseenalaistaa suhdettaan kupillisiinsa, ellei niihin liity uniongelmia, käsien vapinaa tai hermoromahduksia – eikä välttämättä silloinkaan. Ehkä kuitenkin kannattaisi: piristeet vaikuttavat siihen, miten olemme yhteydessä itseemme.

Ymmärrän hyvin, että asian miettiminen ei välttämättä tunnu kutsuvalta. Ei se tuntunut minustakaan – minähän rakastan kahvia. Jos joku olisi ehdottanut minulle lyhyttäkään taukoa kahvinjuonnista, olisin puolustautunut ja uhannut äreydellä sekä halvaannuttavilla päänsäryillä.

Kahvia pohtimalla haluan tuoda esiin, kuinka kulttuuristen normien kyseenalaistaminen ja tietoiset valinnat voivat tukea paranemisprosesseja.

Suojelijani kahvi

Voinen määritellä itseni entiseksi kahvin suurkuluttajaksi. Jokunen vuosi sitten kävin läpi yhtä elämäni kriiseistä: olin masentunut ja vähäuninen, tunteitani suorituksiin pakeneva opiskelija. Saatoin herätä viideltä aamulla, keittää ison mutteripannullisen paksua kahvia ja istua nojatuoliin itkemään. Hetket ystävien kanssa tarkoittivat usein pannullista kahvia, ja luennoilla lohdutin itseäni lämpimällä termospullollisella.

Kahvi oli jotain, mikä pysyi luonani, tarjosi jatkuvuutta, ennakoitavuutta ja ennen kaikkea lapsuudesta tutun kohonneen vireystilan. Se täytti minut paikoista, jotka olivat tyhjiä. Kaiken tämän tiedostin vasta, kun olin pystnyt kokeilemaan elämää ilman kofeiinia.

Aloin kyseenalaistaa kahvin merkitystä elämässäni, kun olin tehnyt itseni parannusmatkaa jo jonkin aikaa. Masennus oli sulanut, ja sen alta olin löytänyt lapsuuteni tunnemaiseman. Käsittelin kiintymyssuhteitani useiden eri menetelmien avulla, ja koin tekeväni syvää työtä itseni kanssa. Tietoisuuteni lisääntyi kaiken aikaa.

Jossain vaiheessa aloin kuitenkin kokea, että olin estynyt kohtaamaan tiettyjä tunteitani, eikä prosessini edennyt. Minulle oli ilmaantunut uudenlaisia uniongelmia. Aloin aikaisten aamujen lisäksi heräillä öisin, hermostuneisuuteni lisääntyi, olin yhä tyytymättömämpi, herkempi ja väsyneempi. Kahvinjuojana minulla oli tietysti ratkaisu uupumukseen: lisää kahvia.

Tässä vaiheessa kehoni ilmaisi hyvin selvästi, että nyt riittää. Paloin loppuun. Luulin, että kuolen: sydämeni laukkasi ja sain ahdistusoireita. Kun makasin sohvalla enkä päässyt ylös, totesin, että tätä olin paennut pitämällä itseni vauhdissa. Päädyin ensiapuun ja sairaslomalle.

Nyt ymmärrän paremmin, kuinka persoonamme rakenne saa aikaan tällaisia kehityskulkuja. Osat meissä yrittävät paeta syvimpiä, kipeimpiä tunteitamme, mutta pakenemisellaan itse asiassa tuottavat juuri sen kokemuksen, jota yrittävät välttää. 

Omassa suojarakenteessani kahvi on ollut yksi tällaisista keinoista: se toimi tuskan välttelyssä erinomaisesti, kunnes systeemini ei enää kestänyt. Lääkkeenä pitämäni aine osoittautui päihteeksi, joka ajoi minut omaan katuojaani katsomaan juuri sitä, mitä en halunnut nähdä. Olin avuton ja yksin.

Seuraavat päivät – tai viikot, se aika on mielessäni hämärää – makasin. Pääasiassa lattialla. Podin maailmani luuhistumista, itkin, tärisin, kouristelin. Päänsärky, jota monet kokevat lopettaessaan kahvinjuonnin, oli kipeistä kokemuksistani vähäpätöisin. Vieroitusoireina pidetyt ilmiöt eivät riitä kuvailemaan, mitä minussa tapahtui.

Tunsin, että olin kuorinut itsestäni paksun kerroksen tunnotonta materiaalia, jonka alta löysin tietenkin juuri sen, mitä olin sinne piilottanut. Minulla oli taas syli täynnä sisäisiä lapsia. Huomasin, kuinka turta olin jo vuosia ollut, ja kuinka nyt löysin sisältäni herkkyyttä. Lisäksi esiin tulivat monet voimakkaat tunteet ja aistimukset, joita olin tuon herkkyyden myötä lapsuudessani kokenut. Kaiken tuskan keskellä koin parantumisen ihmeitä. Aloin asua kehoani uudella tavalla.

Nyt ymmärrän hyvin sitä osaa itsessäni, joka käytti kahvia näiden tunteiden välttelyyn. Se halusi pysyä kiinni missä tahansa muussa, pääasiassa töissä ja liikkumisessa. Se tiesi, että jos olisi herpaantunut tehtävästään, luhistuminen olisi tapahtunut, ja sitä olisi seurannut suuri kipu, yksinäisyys, suru ja toivottomuus.

Joitakin viikkoja koin, että persoonanosani kävivät neuvottelua siitä, miten kahviin tulisi suhtautua. Muistan seisoneeni aamuisin suihkussa ja kuunnelleeni kahvinhimoa, joka joskus suli pois, joskus ei. Silloin annoin myöten. 

Kaupungilla kulkiessani kahviloista pursuava paahdettujen papujen tuoksu tuntui ylitsepääsemättömän ihanalta. Puritaaniset osani paheksuivat näitä narkomaanisia puoliani ja esittivät ajatuksia tyylillään, joka syömishäiriöistä kärsiville on tuttu: “Ei on ei, ja tästä ei lipsuta.”

Jonkin aikaa samastuin vuorotellen näihin ääniin itsessäni. Siksi addiktioista paranemisen prosessi voi tuntua vuoristoradalta. Muistutin itseäni siitä, millaiseen tilanteeseen kahvikierre oli minut ajanut. Joskus join aamulla kahvia ja nukuin seuraavan yön kehnosti.

Tässä koen armoa, systeemistä viisautta. Saamme kaiken aikaa kutsuja uusien ilmiöiden tiedostamiseen itsessämme. Joskus merkit ovat hienovaraisempia, ja jos emme kuule niitä, ne kasvavat, kunnes pysähtyminen tapahtuu.

Stimulanttien voimalla

Kahvi on vain yksi “kahveista”, joita käytämme itsemme kasassa pitämiseen. Uskon, että kaikilla ihmisillä on strategiansa. Itselleni kahvi on kiinnostava väline siksi, että se on kulttuurissamme niin yleinen. Meillä on kahvitauot, kahvilat ja kahvimainokset – niitä on kaikkialla! 

Kahvinjuojat huomioidaan joka paikassa, koska tiedetään, että jos kupillista ei ole saatavilla, päänsärky, ärtyneisyys, väsymys ja voimattomuus löytävät luo samantien. “Mennäänkö kahville?” on yhtä kuin “Ollaanko yhdessä?”. Kahvilla on Suomessa ja monissa muissakin maissa oma kulttuurinen asemansa, ja siihen sitoutuu paljon merkityksiä.

En usko, että ylläpitäisimme näin vakaata kulttuuria syyttä. Joku, muistaakseni Gabor Maté, on kuvannut kahvia sisäiseksi halaukseksi. Itse ajattelen, että kahvi tarjoaa monille yhteyden tunteita. Se kohottaa, kiihdyttää, koskettaa seksuaalisuutta ja voi tuottaa eräänlaisen illuusion luottamuksesta niille, joilla sitä ei ole. Eikö näissä kokemuksissa olekin kyse rakkaudesta?

Voit kysyä itseltäsi, mitä tapahtuisi, jos nyt lopettaisit kahvin (tai vaikkapa sokerin, alkoholin tai energiajuomien) nauttimisen. Mitä reaktioita kysymys herättää? Saatamme kokea, että pystyvyytemme elämään on riippuvainen kahvin kaltaisesta objektista, jota ilman arvelemme romahduksen olevan käsillä. Se tarkoittaa, että jotkin osat meissä käyttävät tätä objektia välttääkseen tuskaa.

Mielestäni on kiinnostavaa pohtia myös sitä, mitä muuta kahvi meissä ylläpitää. Yhteyden ja rakkauden kokemuksessa on kyse myös siitä, miten tulemme osaksi yhteisöjä ja kulttuureita. Nähdäkseni kahvi on merkittävä osa etenkin työntekoa. Kahvihuoneet ja -koneet ovat tärkeitä kohtaamisen paikkoja, joissa ihmiset täyttävät sosiaalisia tarpeitaan. Kahvipöydässä tarjoillaan kaikille tasapuolisesti.

En kuitenkaan usko, että juuri kahvin kaltainen stimulantti olisi pysynyt työn tekemisen kulttuurissamme sattumalta. Uskon sen olevan yhteydessä ilmiöön, joka tunnetaan “työmoraalina”. Asia voi tuntua monimutkaiselta, mutta teen parhaani selittääkseni, miten sen näen.

Palaan takaisin yhteyden tarpeeseen. Se yhdistää kaikkia ihmisiä kaikissa ikäluokissa, sukupuolissa ja kulttuureissa. Tarvitsemme elämässämme muun muassa yhteenkuuluvuutta, merkitystä ja tarkoitusta. Suomalainen yhteiskunta ja kulttuuri tarjoavat meille mahdollisuuden täyttää näitä tarpeita erityisesti työn muodossa.

Kasvattaminen työelämään alkaa hyvin varhain; jo taaperoilta kysytään, mitä heistä tulee isona. Itse muistan jo lapsena kokeneeni vaikeutta vastata tähän kysymykseen, sillä koin sen vaateena. Herkkyyteni vuoksi aistin työn arvon jo silloin: minultahan odotetaan jotain. Jossain vaiheessa aloin vitsailla, että minusta tulee isona iso.

En näe mitään väärää siinä, että työ tarjoaa ihmisille yhteyden kokemuksia. Niin sen soisin olevan. Mutta kun arkista toimintaa tukee jatkuva ja kyseenalaistamaton stimulanttien käyttö, se herättää minussa kysymyksiä, eniten tietysti omien kokemusteni pohjalta. Miksi ylläpidämme työkulttuurissamme tapaa nauttia stimuloivia aineita?

Minulle vastaus on, että liitämme kahvin ja työn toisiinsa, koska emme muuten toimisi siten kuin toimimme. Me pysymme tietyssä vauhdissa, koska teemme valintoja sen eteen. Yhteiskunta on meille perheen peili, ja koska emme voi psyykkisesti ja henkisesti päästää irti perheestämme, meidän on taisteltava pitääksemme kiinni. Koemme, että jos päästäisimme irti, jäisimme yksin ja tuhoutuisimme. Siksi sinnittelemme ja kätkemme väsymyksemme.

Kahvi on yllättävän voimakas keino saavuttaa vire, joka samalla pelastaa meidät kivulta. Tosiasiassa tuo kipu, erillisyys, on kuitenkin monissa meistä kaiken aikaa. Kahvi vie sitä pois, ainoastaan peittää sen hetkellisesti. Tämä näkökulma selittää itselleni sitä, miksi työuupumus on niin yleinen ilmiö. Emme pysty säätelemään toimintaamme autonomisesti, itseämme kuunnellen, sillä pelissä on koko henkinen rakenteemme.

Ilmastonmuutosta ja trendejä seuratessani koen saavani vain vahvistusta sille, että olemme ihmisinä ja kulttuureina eksyneet kauas itsestämme ja tilasta, jossa voisimme voida hyvin. Vieraantuneisuutemme näkyy siten, että täytämme tarpeitamme kiertoteitse, pääasiassa kuluttamisen ja identiteettien rakentamisen kautta. Työ ja raha mahdollistavat meille kuulumisen moniin systeemeihin, jotka kaikki ovat rakenteita myös sisällämme.

Mitä jää jäljelle?

Moni kauhistuu ajatellessaan, mitä olisi ilman roolejaan. Kuka haluaisikaan heittäytyä tyhjän päälle, arvottomaksi, vaille merkitystä? Se ei ole epärationaalinen pelko, sillä siltä kerrosten kuoriminen itsestään voi tuntua, kun katsoo riittävän syvälle. Uskon kuitenkin, että paksujen suojakuortemme jälkeen jäljelle jäisi “vain” ihmisyys. Omaan ytimeensä päästäkseen voi kuitenkin joutua kohtaamaan tunteita, jotka tuntuvat kuolettavilta.

Tällä hetkellä stimuloimme itseämme irti tuosta ihmisyydestä. Teemme sen paitsi kahvilla, myös millä tahansa muulla, mikä vie huomiomme ulospäin, pois sisimmästämme ja siitä, mitä koemme. Jokainen voi kokeilla itse, miltä tuntuu riisua elämästään asioita, joita pitää itsestäänselvyyksinä.

Paastota voi melkein mistä tahansa. Juuri nyt ajatuksiini nousee myös se, kuinka pandemiat voivat saada aikaan samankaltaisia heräämisiä. Jos ei ilmastonmuutos, niin näemmä globaalit virusaallot voivat hiljentää tavanomaisia rytmejämme, tai jopa pysäyttää ne hetkeksi kokonaan. Juuri hiljaisuus mahdollistaa itseensä syvemmälle katsomisen.

Nautin kahvista harvakseltaan edelleen, mutta en enää koe sen äärellä suurta ristiriitaa. Aloitin tämän jutun kirjoittamisen nautittuani kupillisen kahvia, mutta en saanut sitä valmiiksi. Huomaan, että siinä missä kahvi voi tänä päivänä vaientaa joitakin pelkojani ja auttaa minua laittamaan asioita liikkeelle, on yrttitee se, jota nauttiessani voin saattaa asioita loppuun.