Koronavirus, kuolemanpelko ja pahoinvoinnin taito

Kun koronaepidemiasta uutisointi Suomessa alkoi, kävin jälleen läpi eräänlaisen henkisen kriisin. Kotiin vetäytyminen, minun tai läheisteni vakavan sairastumisen mahdollisuus ja ennen kaikkea hallitsematon uhka herättivät kuolemanpelon.

Samaan aikaan mietin blogini esittelytekstin kirjoittamista. Halusin selittää, mistä pahoinvoinnin taidossa on kysymys.

Nyt näyttää siltä, että voin luontevasti käsitellä nämä kaksi aihetta samassa tekstissä.

Kun olin ottanut vastaan koronan nostattamia tunteita pari päivää, löysin sisältäni rauhan. Harmonian.

Näinhän tämän tulevaksi. Tätähän minä pyysin. Pysähtymistä.

Parissa päivässä tavallisesti niin kiireiseltä ja tärkeältä näyttävä kaupungin elämä oli seisahtunut. En enää nähnyt edes ikkunasta katsoessani pintoja, joihin heijastaa sisäisiä vaateitani. Siispä ne hiljenivät.

Päästin irti pätkäpaastosta, tuosta syömishäiriöoireiluni muinaisjäänteestä. Samoin pakottavasta liikkumisesta. Ja muiden ihmisten käyttämisestä tunteideni pakoiluun. Ei ollut enää muuta kuin minä ja sisäinen maailmani.

Olen vuosia kokenut, ettei meidän ihmisten toiminta voi jatkua näin. Me emme osaa voida pahoin. Sen sijaan me kärsimme, ja laitamme kaiken muunkin elollisen kärsimään.

En odottanut, että meille tarjoutuisi tällainen tilaisuus tutkia omaa rooliamme maailmassa. Minulle viesti on edelleen selvä: Niin se ei voinut jatkua.

Nyt ihmiset ympäri maailmaa ovat kotona. Toiset pyörittävät yhteiskunnan rattaita, jotta vanha maailma ei täysin romahtaisi. Koin vuosia, omassa tuskassani, että sellainen järjestäytyneisyys on paha asia.

Pohdin kiivaasti, onko kyse siitä, että näen järjestelmiemme todellisen laadun, joka ei suojele elämää vaan tukahduttaa sitä. Vai onko kyse siitä, että peilaan omaa traumaani yhteiskuntaan, ja näen siinä eksyksissä olevan, väkivaltaisen perheen.

Sen ei tarvitse olla jompi kumpi. Se voi olla molempia.

Nyt en koe enää katselevani perhettäni, eikä pahaa ole enää olemassa. Katselen ihmisen sisäistä puolustusmekanismia omia tunteitaan vastaan.

Pohjimmaisena on kuolemanpelko, jota emme halua kohdata.

Jokin mustavalkoisuus minussa on sulanut: Olen kiitollinen siitä, että on sairaanhoitajia, lääkäreitä, rokotteita ja tiede. Se ei estä minua näkemästä, kuinka edelleen “taistelemme” vaikkapa virusta vastaan sen sijaan, että antautuisimme elämälle.

Nyt kun niin monet meistä ovat kotona, meillä olisi mahdollisuus pysähtyä. Ei vain fyysisesti, vaan kokonaan.

Se voisi tarkoittaa istumista hiljaa kynttilän valossa, nousevien tunteiden tarkkailua. Tai musiikin kuuntelua ja makaamista. Tai tanssimista, oman hengityksen löytämistä.

Se voisi tarkoittaa mitä tahansa sellaista, missä voisimme löytää itsemme olemisen tilasta, katsomasta itseämme kokevina olentoina.

Muutamassa päivässä media on kuitenkin täyttynyt tarjonnasta, joka yhtäältä virittelee meissä tunteita. Toisaalta ohjaamme kaiken sisällön avulla huomiomme sinne, missä se on tähänkin asti ollut: ulos.

Ehkä emme käytä mahdollisuuttamme pysähtyä, koska pelkäämme pelätä. Juoksemme pakoon väistämätöntä niin lujaa, ettemme huomaa, mihin suuntaan juoksemme. Olemme menossa sitä kohti. Emmekä vieläkään pysähdy.

Pahoinvoinnin taito on sitä, että tulemme tietoiseksi siitä, miten ylläpidämme omaa kärsimystämme. Pysähdymme kärsimyksen äärelle ja havaitsemme, että olemme tietoisia olentoja, ja voimme siksi tarkastella kokemustamme. Sitten opimme kerros kerrallaan tuntemaan tunteemme ilman, että samastumme niihin.

Pahoinvoinnin taitojen karttuessa kärsimys muuttuu tuskaksi.

Siinä missä kärsimys pakottaa liikkeelle ja pitää kivun kierrettä yllä, tuska antaa pysähtyä ja ottaa itsensä vastaan.

Nyt yritämme pelastaa itsemme ja toisemme tylsyydeltä, epätoivolta ja ahdistukselta jakamalla ilmaista sisältöä verkkoon. Kuitenkin Sisältö, joka meidän tulisi vihdoinkin nähdä, avautuu vain suuntaamalla katseen sisäänpäin.

Tänä aikana on mahdollista nähdä, kuinka se, mitä olemme pitäneet tietona tai itsestäänselvyyksinä, on rakennettua. Sen katsominen on kivuliasta, sillä haluaisimme pitää kiinni varmuudesta, joka pelastaisi meidät kuolemalta.

Murtuminen tekee kipeää. Sortumisen hetkellä ei ole taetta mistään.

Ja juuri sillä hetkellä ihminen löytää rakkauden.

Elämä ei halua, että sitä tukahdutetaan. Elämä haluaa elää. En ymmärrä tietoisuuden laatua, en voi ymmärtää sitä, mutta näyttää siltä, pelkokin haluaa tulla kohdatuksi.

Kun pahoinvoinnin taito sallii pelon tulla havaituksi ja koetuksi kehossa, ihmisen sydän avautuu.

Kokeile.

Tervetuloa.